Venäläinen haulikkoni

© Miia A.

Rasinsalon Baikal "BAIKAL"

vajaa 5 viikkoa

Siinä se on, meidän venäläinen haulikko. Haulikko, joka on aina ladattuna. Meidän Baikal. Musta ei vaan koskaan pitäny tulla terrierin omistajaa. Mutta koskaan ei pitäisi sanoa, ettei koskaan. Ja niin, parin viikon päästä, lauma saa täytettä ja musta tulee elävän ärrierin omistaja. Ihan älytöntä. Ei ehkä vahvistusta siihen omaan valjakkoon, mutta pitäähän se laumasta yksi pienempikin otus löytyä. Se pieni jolla on iso ego.

Astutusilmoitusta marraskuussa katselin kutkutuksen alaisena. Pystykorvakuumeen alla sen enempää kiinnittänyt huomiota, parempi sanoa heti ei, ettei vain vahingossakaan eksy sinne soittelemaan. Pentujen synnyttyä joulukuun loppupuolella yksi uros oli vielä ilman kotia. Hetki piti kaikkien miettiä. Sitten se luuri olikin jo kädessä  ja pentu varattuna. Mutta uros. Joku varmaan muistaakin, kuin sanoin, etten urosta tähän lisäksi todellakaan halua. Noh, milloinkaan ei saa sanoa, ettei koskaan. Näimpä meille tulee just se uros.

Baikalista ei alkujaan edes pitäny tulla mun koira. Sen piti olla isän ja tämän tutun yhteinen koira, ei mun. Vahingossa siitä tulikin mun koira. Minähän se ostin sille tavarat, valitsin mieleisen pennun ja sille sopivan nimen. Hups. En pidä pahana, en yhtään. Tuntuu huippuhyvältä lisäykseltä kokoonpanoon. Liitäisit aika nopeammin.

Shoppailinkin jo kovasti poitsulle kaikenlaista sälää. Vihreä väri suosiossa, heh. Ekoja näyttelyitä jo tsiikaillut. Omistajalla kova näyttelykuume. Siitä pääse eroon muuta kuin kehään menemällä. Jospa saisin itselle nyt sen niin kutsutun näyttelykoiran, jonka kanssa voisi kierrellä hieman kauempanakin näyttelyissä. Ken tietää.